Taas tuntuu, että kaikki kaatuu päälle.

Suku on mulle vihanen, koska mulla ei ole ollut aikaa heille. Olen yrittänyt selvittää, että en kerta kaikkiaan ole ehtinyt, vaikka kuinka olisin halunnut. En mie oikeastikaan ole laiminlyöny sukulaissuhteita siksi, että en haluaisi viettää aikaa heidän kanssaan. En vain ehdi, kun työt ja väsymys vie kaiken ajan... Vaikka kuinka asiaa selvitin, oli vastaus silti sama; ''lopeta työnteko'' ja ''aina löytyy aikaa sille, mitä haluaa''. 

Mie tiedän, miten asiat on menny, mutta ymmärryksen puute muilta satuttaa. Kai mie siihen olen oikeutettu, en tiiä, mutta pahalta tuntuu ja stressi taas huipussaan. Tunnen oloni jälleen niin pahaksi ja huonoksi ihmiseksi, ehkä siksi mie en saakaan muilta apua, koska oon ite niin huonosti hoitanu asiat.

Olen muutaman viikon punkannut äitin luona kissavahtina. Tänään sitten aloin siivoamaan, ennen äitin takasin tuloa. Jotenki kaikki vain taas iski päälle ja siivouksen lomassa oon itkeny silmät päästä. Tajusin myös sen, että nyt olen yksin kaikessa, halusin mie tai en. Olen pyytäny apua; pyysin sairaslomaa, en saanut. Pyysin Mieheltä tukea, ei kuulemma osaa auttaa, eikä ehdi. Ystävät on, mutta en haluais vaivata. 

Tappelin Miehen kanssa puhelimessa siitä, ettei se voi auttaa tai tukea minua millään. Hänen mielestään ainoa ratkasu kaikkeen on lottovoitto, eikä hänen teoillaan ole merkitystä. Pyydän kuulemma liikoja, vaadin asioita, mihin hän ei kykene. Tänään pyysin siis, että hän tois mulle tupakkaa kun kerkiää, mutta sehän ei tietenkään onnistunut.

Melkein heti, ku olin saanu puhelun lopetettua, äiti tuli kotiin. Sitten romahdin. Itkin, että väsyttää, että en jaksa. Sanoin, että vaikka kuinka pyydän apua, en sitä saa. Äiti vain ihmetteli, että mitenkäs mie nyt taas olen niin väsyny, ku viime aikoina en muuta ole ollutkaan ja miten ja keltä olen apua pyytänyt... Itkin sille siitä, miten en saa sairaslomaa, siitä, että lääkkeet on ainoa tapa, miten jaksan eteenpäin. En tiiä, ymmärsikö se ollenkaan, miten paha mulla on olla. Toisaalta en haluais huolestuttaa, mutta toisaalta tuntuu, että pakkohan minun on oikeasti näyttää, mitä minun elämä on. Mie en osaa enkä pysty täyttämään niitä vaatimuksia, mitä ne tällä hetkellä mulle asettaa. Itkun kanssa lähdin, äiti jäi eteiseen katsomaan minun perään.

Sekavaa tekstiä. Sekava olo. Ahdistaa olla taas kämpillä.

Mies ei puhu mulle mitään, on ilmeisesti vihainen siitä, että olen niin vaativa. Omasta mielestä en vaadi paljoa, kun pyydän tuomaan tupakkaa tai eväitä töihin, jos ne satun jääkaappiin unohtamaan. Olen pyytäny, että se kuuntelis minua joskus. Olen pyytäny, että se auttais minua kotihommissa ja kaupassa käynnissä, ettei kaikki jäis mulle. Maksan kaikki meidän menot lukuunottamatta hänen autostaan aiheutuvia kuluja. Puhelinlaskutki Mies yleensä maksaa itse, helppaan sillon, ku sillä ei ole varaa niitä maksaa. 

Jos mie kaiken tuon teen, niin enkö olis oikeutettu siihen, että välillä saisin vain itkeä sen kainalossa? Tai siihen, että sen sijaan ku minua syyteltäs, niin minua kuunneltas?

En tiiä enää mistään mitään. Mietin vauvaa ja mulla on ikävä.

Sattuu.



np. Milow - Ayo Technology