PARANTAVA KIRJOITTAMINEN

James W. Pennebaker on tutkimusryhmineen käyttänyt kirjoittamista monien ryhmien kanssa, kuten opintonsa aloittaneet opiskelijat, työpaikkansa menet-täneet työnhakijat, fyysistä sairautta sairastavat (esim. syöpä, astma) ja keski-tysleirivangit. Tutkimuksissaan hän on toistuvasti osoittanut kirjoittamisen myönteisen vaikutuksen terveyteen. Esimerkiksi traumaattisesta kokemuksesta, ratkaisemattomasta ongelmasta tai muutostilanteesta elämässä kannattaa kirjoittaa ja sillä tavalla auttaa itseään. Kirjoittamistehtävän voi tehdä kahdesta neljään peräkkäisenä päivänä. Kirjoittamispaikaksi on hyvä valita häiriötön tila.

KIRJOITTAMISOHJEET: 

Kirjoita 20 minuuttia keskeytyksettä koko ajan. Pane esimerkiksi herätyskello hälyttämään 20 minuutin kuluttua kirjoittamisen aloittamisesta. Kirjoita itseäsi varten, ei jollekin toiselle luettavaksi. Jos sinulta loppuu sanottava, toista se mitä juuri olit kirjoittanut. Kirjoittaessasi älä ole huolissasi kieliopista, oikeinkirjoituksesta tai lauserakenteesta. Keskity vain kirjoittamiseen. Kirjoittamisen jälkeen olo voi tuntua surulliselta tai masentuneelta jonkin aikaa. Jos niin käy, se on täysin normaalia. Usein olo paranee noin tunnissa. 

Kirjoita seuraavien neljän päivän aikana koko elämäsi traumaattisimmasta kokemuksesta. Kirjoittaessasi vapauta ja tutki kaikista syvimmät tunteesi ja ajatuksesi. Voit kirjoittaa samasta kokemuksesta kaikkina neljänä päivänä tai eri kokemuksista kunakin päivänä. Traumaattisen kokemuksen lisäksi voit myös kirjoittaa suurista konflikteista tai ongelmista, joita olet kokenut tai koet juuri nyt. Mistä kirjoitatkin, on tärkeää, että sukellat syvimpiin tunteisiisi ja ajatuksiisi. Toivottavasti voit kirjoittaa myös merkittävistä kokemuksista ja konflikteista, joista et ole voinut juuri puhua muiden kanssa. Muista, että sinulla on neljä päivää aikaa kirjoittaa. Voit yhdistää henkilökohtaiset kokemuksesi muihin elämänalueisiisi. Miten kokemus liittyy lapsuuteesi, vanhempiisi, ihmisiin, joita rakastat tai kuka sinä haluat olla. Jälleen kerran, kirjoittaessasi, tutki syvimpiä tunteitasi ja ajatuksiasi.  

- - -

 

Mulla ahdistaa. Minusta tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Kaiken järjen mukaan mulla pitäis olla asiat koko ajan paranemaan päin, oon saanu töitä ja niitäki on ollu ihan kiitettävästi. Silti, mulla on niin tyhjä olo. Ehkä se johtuu just siitä, että kaikki on niin sekasin Miehen kanssa. 

Mulla on ihan älytön ikävä sitä. Toisaalta haluaisin sen tänne enemmän, ku mitään muuta. Toisaalta toivon, että ei oltais ikinä edes tavattu. Se, että se petti minua satutti niin paljon. Mitä olen tehny sellasta, että ansaitsin sen? Ja se, että minun piti saada tietää se meidän 3-vuotis päivänä. Tiiän, että siitä on menny jo aikaa. Yli vuosi. Mutta en vain voi unohtaa... Luulin, että voisin, mutta en tiedä enää. Ehkä tämä olis toiminu, jos se olis minun kanssa enemmän täällä. Mutta kun ei ole... Se lupasi mulle, että kaikki muuttuu. Että se ei tee enää niin. Että se on täällä minun kanssa, rakennetaan yhdessä taas se turvallinen arki, mitä meillä vuosia sitten oli. 

Minun olo on niin petetty. Olenko mie riittävä? Miksei se halua olla täällä? Miksei se soita niin usein, ku ennen, miksei se laita viestiä? Olen niin täynnä kysymyksiä, mitä en osaa kysyä. Ja vaikka kysyisinkin, niin saisinko niihin kuitenkaan vastauksia? Ja tarkoitan niitä OIKEITA vastauksia. Koska tiiän, mitä se tulee vastaamaan; ''Olet riittävä. Rakastan sinua enemmän, ku mitään muuta. Olisin siellä, jos voisin. Sie et nyt ymmärrä, tämä tilanne on nyt tällainen, enkä voi sille mitään. Kyllä tämä tästä vielä. On mulla ikävä sinua. Tulen sinne heti, ku voin. Jaksa vielä vähän, jaksa odottaa. Kyllä tämä tästä.''  Mutta voinko uskoa tuohon? Voinko uskoa niihin lupauksiin, jotka se on niin monta kertaa tehny, ja yhtä monta kertaa pettänyt?

Rakkaus on vaikeaa. Rakkaus on vaikeaa. Rakkaus on vaikeaa. Rakkaus on vaikeaa.

Koska mie voin oikeasti luovuttaa? Koska minun omatunto antaa periksi? Olenko mie tehnyt kaiken, mitä voin? Miksi mie en voi vain antaa olla? Onko TÄMÄ nyt sitä rakkautta, vai onko tämä riippuvuutta? Haluan rakastaa. En halua olla riippuvainen. Haluan vain, että kaikki olis taas hyvin.

Uskon, että pystytään selvittämään kaikki. Ihan oikeasti uskon. Se vain edellyttäis sitä, että Mies olis täällä, minun kanssa. Kuinka realistinen toive se sitten on? Näin sen viimeksi viikko sitten, se oli minun luona 12 tuntia. Sitten se taas lähti... Sitä ennen meni 4-5 viikkoa, ettei nähty. Jaksanko mie tosiaan aina odottaa kuukauden, että pääsen taas sen viereen? 

Viimeksi, ku nähtiin, meillä oli ihan kamala riita. Mie päästin kaiken, mitä ajattelen, ilmoille. Itkin, huusin, raivosin. Se kuunteli, puolusteli itseään. Ei se oikein tuntunu ymmärtävän, miltä minusta tuntuu. Kerroin, että joudun tekemään töitä ihan liikaa. Että sen on pakko ryhdistäytyä ja hommata niitä töitä itselleenkin, ei tästä muuten tule mitään. Ei minun voimat riitä siihen, että teen kahta työtä, että saatais laskut maksettua. Siihen päälle vielä opiskelu... Ei mulla riitä aika kaikkeen. Ja mitä se sitten sanoo? ''Ei kai se minun vika ole, että teet niin paljon töitä? Omahan on asiasi, mitäs otat kaikki vuorot vastaan. Ei sinun ole pakko.'' Eikö? Eikö minun tosiaan ole pakko? Maksaako kaikki laskut itse itsensä..?

Tapeltiin monta tuntia, ja sitten pyysin sitä jäämään yöksi. Itkin ja anelin; ''Ole kiltti, nuku minun kanssa tämä yks yö. Anna minun olla sinun vieressä, unohtaa riidat ja leikkiä, että kaikki on hyvin.'' 

Ja jäihän se. Yhdeksi yöksi. Aamulla viimeinen, mitä siitä näin, oli se, että se lähti renkaat ulvoen pihasta. Oli mulle vihainen taas, luuli, että salaan siltä jotakin. 

Nyt huomasin, että mulla valuu kyyneleet. Miten mie en edes sitä huomannut? Mutta helpottaa, helpottaa kovasti. Näen minun tunteet ruudulla ja tuntuu hyvältä kirjoittaa ne, purkaa ne johonkin. Enhän mie vastauksia saa, mutta saan rehellisesti sanoa, miltä minusta tuntuu. Peittelemättä mitään ja valehtelematta.

Mulla ahdistaa ja olo on niin toivoton. Sattuu, rakkaus sattuu. Rakkaus sattuu. Rakkaus sattuu.

Haluaisin soittaa sille, sanoa, että tarvitsen sitä. Tarvitsen sen viereeni, että jaksan taas. Mutta en voi; ei se mitään muuta. Kun ei se tule, vaikka kuinka itkisin. Tiedän, että se ei tule. Enkä halua kertoa sille syvimpiä ajatuksiani, en halua näyttää sille, kuinka ikävä mulla on. Koska se ei kuitenkaan tekis mitään, millä se asiaa helpottais. Sama vanha virsi kuuluis taas; ''Mutta rakas, tiiät, ettei se onnistu. Haluan, mutta ei se onnistu. Jos mulla vaikka alkaa työt, muutenkin täällä on niin paljon tekemistä.''

Ikävä. Ikävä. Ikävä. Ikävä. Ikävä. Haluan vain, että kaikki on hyvin, ihan niinku ennen. En halua pettyä, haluan olla onnellinen, tasapainoinen, iloinen. Onneksi mulla on työt, onneksi siellä voin olla ajattelematta asioita. En tiedä, mitä muutakaan näiden ajatusten kanssa tekisin, en voi kertoa, en halua kertoa. 

 

 

Gary Jules - Mad World