Olen siis aloittanut uuden blogin blogger-palvelussa.

Tarkoituksena on, että siirrän kaikki täällä olevat tekstit pikkuhiljaa sinne.

Uusi blogiosoitteeni on ccarita08.blogspot.fi

Kiitän ja kuittaan (:

Tänään kävin uudestaan lääkärillä, uutta sairaslomalappua kouraan vain. Uudessa sama teksti, mitä edellisessäkin, eli akuutti stressireaktio.

Olen väsyny, ahdistunu ja pahantuulinen. Lääkäri sano, että pitäs mennä parempaan kartotukseen, jos on masennuksen oireita. Ilmeisesti mulla niitä sitten on, kun väsyttää, ahdistaa, masentaa ja olen synkkänä melkeinpä päivästä toiseen. Mikään ei oikein tunnu miltään - ihan ku kävelisin sumussa. Unohdan kaiken, olen väsyny vaikka kuinka nukkusin, pienimmätki asiat tuntuu valtavilta urakoilta, vatsa on kipeä ja ihottumat kukoistaa. Uutena on tullu ihan kummalliset näkövaivat - jostaki syystä minusta tuntuu, että menin minne tahansa, niin lattiat on vinot? En tiiä olenko sekoamassa lopullisesti vai olisko näön tarkastuksen aika..

En pysty pysähtymään, koko ajan tuntuu, että pitäis tehdä jotakin; olla töissä, siivota, tiskata yms yms. Nytki yritin mennä nukkumaan, niin alko tiskaamattomat tiskit altaassa ahdistamaan... Päätin sitten purkaa paineita kirjoittamalla ja samalla hoen itelleni, että ne tiskit kyllä voi odottaa aamuun asti.

Siinä mielessä parannusta on tapahtunut, että oon saanu muutettua ja viihdyn. Menneisyys jahtaa minua kyllä, mutta enää vain pään sisällä, eikä se vaani jokasen nurkan takana erinäisinä muistoina ja tapahtumapaikkoina.

Kaikki kuitenki tuntuu kaatuvan niskaan. Tällä viikolla soitettiin koulusta ja ilmotettiin, että minun opiskeluaika on päättynyt - tarkoittaa siis sitä, että joudun omakustanteisesti suorittamaan koulun loppuun. Hinnathan on tottakai päätä huimaavia, enkä tiiä miten saan kaiken maksettua.

Tuntuu, että olen yksin vaikka mulla on seuraa. En jaksa keskittyä mihinkään... Hymyilen, juttelen ja olen positiivinen, mutta pinnan alla myrskyää. Mikään ei kiinnosta, olen vain täynnä raivoa ja ahdistusta. Pahimpana kaikki iskee, kun en tee mitään, joten siitäki syystä on pakko olla koko ajan liikkeellä. Omatunto soimaa ja ihmettelen, miten mie itseni tällaseen jamaan sain. Tunnen oloni huonoksi ja arvottomaksi.

Tänään soitin lääkärin jälkeen työpaikalle, että en pääse huomenna tulemaan sairasloman takia. Työnantaja (joka on myös minun asiakas) hermostu ihan viimiseen asti, tekstiä tuli koko ajan, enkä oikeastaan kerinny sanomaan väliin mitään. ''Et sie voi jäädä noin vain pois, kenet mie näin lyhyellä varotusajalla saan? Huomenna oli ne varatut ajat menoillekin, enhän mie sinne pääse, jos sie jätät tulematta! Mulla menee oma terveys tässä sinun kanssa, ei tästä tule mitään, kun tuolla tavalla vain jäät pois. Sinun olisi pitänyt ilmoittaa aiemmin, sinun olisi pitänyt hoitaa tuo lääkäriaika aiemmin. Ei tästä tule mitään, mulla hakkaa sydänki nyt niin lujaa, minun terveys menee pilalle, ku jätät minut tällä tavalla pulaan, eiköhän ole parempi, että alat järjestämään itsellesi toista työpaikkaa!''.

Yritin selittää, etten saanut aikaa aiemmin, että alkuviikosta kyllä varasin. Pyysin anteeksi, että auttaisin, jos voisin, mutta mullakaan ei ole nyt helppoa. Yritin selittää, pyydellä anteeksi, olla nöyränä. Eipä tuo kuunnellu ja minunki sanat hiljeni pikkuhiljaa ja lopulta katos sen sanaryöppyjen sekaan.

Ilmeisesti olen ihan paska ihminen.




Sparzanza - Alone With a Loaded Gun

Istun vanhan kämpän lattialla ja mietin menneitä. En millään saa unta, kaikki tuntuu taas jostain syystä niin toivottomalta. Mietin lapsuutta, äitiä, ystäviä ja jo kuolleita henkilöitä. Tuntuu, että kaikki oli paremmin sillon - ainaki paremmin, mitä nyt.

Ylihuomenna olis muutto uuteen asuntoon, ehkäpä mie sitte saan rauhotuttua ja hengähdettyä hetken... Ainaki toivon niin kovasti, että edessä olis uus ja valosampi elämä. Hetken olin jo varma siitä, että kaikki järjestyy mutta nyt olen alkanu epäilemään.

Olen sairaslomalla (akuutti stressireaktio) ja sairasloma loppuu nyt sunnuntaina. Olen jo ihan paniikissa, että mitä teen. Töihin meno tuntuu ahdistavalta, jokanen pakollinen asia tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. En jaksas tehdä mitään, mitä pitäis. Haluaisin vain mennä ja tulla niinku huvittaa, unohtaa kaiken paskan ja leikkiä, että kaikki on hyvin.

Viime päivinä romahduksia on tullu enemmän. Mitä tahansa multa pyytää, hermostun. Alan oikuttelemaan ja raivoamaan, enkä saa kontrolloitua itteäni millään tavalla. Käyttäydyn oikeasti niinku pahanen pikku kakara, enkä mahda sille mitään. Kun se raivo iskee, niin se kans iskee, eikä itsehillinnästä ole tietoakaan. Ei edes sen vertaa, että rauhassa laskisin kymmeneen ja miettisin asiaa uudestaan.

Tuntuu, että olen niin täynnä ahdistusta, pahaa oloa ja patoutumia, että on vaikea hengittää. Haluan puhua, mutta en osaa. Toisaalta tiiän, että pitää, toisaalta koen, että mulla ei ole siihen oikeutta. Ei mulla ole oikeutta kitistä ja ruikuttaa, on ihmisiä, joilla on asiat pahemmin. Sulkeudun koko ajan yhä enemmän itseeni, kiellän tunteet ja leikin iloista optimistia, eikä se todellakaan ole auttanu asiaa. Onhan minun elämässä toki pieniä valosiaki hetkiä, mutta mihinkään hyvään en uskalla luottaa ja asennetta kuvaa hyvin sanonta ''leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä''.

Olen miettiny sitä, tulenko koskaan selviämään tästä henkisestä kivusta... En uskalla sanoa sitä ääneen, mutta minusta tuntuu, että olen luovuttanu. Ehkä en vain halua selvitä? Tarvisin kipeästi jonku pienen onnenkipinän, josta pitää kiinni ja jota varjella; sellasen asian, joka sais minut haluamaan seuraavaan päivään. 

Pahin ajatus kaikesta on huominen ja siinä jaksaminen. Pitää tehdä sitä ja tätä ja tuota, pitä olla sillä ja tällä ja tuolla tavalla. En halua tehdä asioita tietyllä tavalla, en halua käyttäytyä niin kuin pitäisi. Haluan vain olla, unohtaa ja murehtia asioista myöhemmin. 

Pää sekasin. Ahdistaa. Olen niin yksin kaikkien ajatusten kanssa.


Lisäksi on se ikävä - ikävä mennyttä, viime viikonloppua ja sen henkilön läheisyyttä, jota en koskaan voi saada.




Sonata Arctica - Shy

Taas tuntuu, että kaikki kaatuu päälle.

Suku on mulle vihanen, koska mulla ei ole ollut aikaa heille. Olen yrittänyt selvittää, että en kerta kaikkiaan ole ehtinyt, vaikka kuinka olisin halunnut. En mie oikeastikaan ole laiminlyöny sukulaissuhteita siksi, että en haluaisi viettää aikaa heidän kanssaan. En vain ehdi, kun työt ja väsymys vie kaiken ajan... Vaikka kuinka asiaa selvitin, oli vastaus silti sama; ''lopeta työnteko'' ja ''aina löytyy aikaa sille, mitä haluaa''. 

Mie tiedän, miten asiat on menny, mutta ymmärryksen puute muilta satuttaa. Kai mie siihen olen oikeutettu, en tiiä, mutta pahalta tuntuu ja stressi taas huipussaan. Tunnen oloni jälleen niin pahaksi ja huonoksi ihmiseksi, ehkä siksi mie en saakaan muilta apua, koska oon ite niin huonosti hoitanu asiat.

Olen muutaman viikon punkannut äitin luona kissavahtina. Tänään sitten aloin siivoamaan, ennen äitin takasin tuloa. Jotenki kaikki vain taas iski päälle ja siivouksen lomassa oon itkeny silmät päästä. Tajusin myös sen, että nyt olen yksin kaikessa, halusin mie tai en. Olen pyytäny apua; pyysin sairaslomaa, en saanut. Pyysin Mieheltä tukea, ei kuulemma osaa auttaa, eikä ehdi. Ystävät on, mutta en haluais vaivata. 

Tappelin Miehen kanssa puhelimessa siitä, ettei se voi auttaa tai tukea minua millään. Hänen mielestään ainoa ratkasu kaikkeen on lottovoitto, eikä hänen teoillaan ole merkitystä. Pyydän kuulemma liikoja, vaadin asioita, mihin hän ei kykene. Tänään pyysin siis, että hän tois mulle tupakkaa kun kerkiää, mutta sehän ei tietenkään onnistunut.

Melkein heti, ku olin saanu puhelun lopetettua, äiti tuli kotiin. Sitten romahdin. Itkin, että väsyttää, että en jaksa. Sanoin, että vaikka kuinka pyydän apua, en sitä saa. Äiti vain ihmetteli, että mitenkäs mie nyt taas olen niin väsyny, ku viime aikoina en muuta ole ollutkaan ja miten ja keltä olen apua pyytänyt... Itkin sille siitä, miten en saa sairaslomaa, siitä, että lääkkeet on ainoa tapa, miten jaksan eteenpäin. En tiiä, ymmärsikö se ollenkaan, miten paha mulla on olla. Toisaalta en haluais huolestuttaa, mutta toisaalta tuntuu, että pakkohan minun on oikeasti näyttää, mitä minun elämä on. Mie en osaa enkä pysty täyttämään niitä vaatimuksia, mitä ne tällä hetkellä mulle asettaa. Itkun kanssa lähdin, äiti jäi eteiseen katsomaan minun perään.

Sekavaa tekstiä. Sekava olo. Ahdistaa olla taas kämpillä.

Mies ei puhu mulle mitään, on ilmeisesti vihainen siitä, että olen niin vaativa. Omasta mielestä en vaadi paljoa, kun pyydän tuomaan tupakkaa tai eväitä töihin, jos ne satun jääkaappiin unohtamaan. Olen pyytäny, että se kuuntelis minua joskus. Olen pyytäny, että se auttais minua kotihommissa ja kaupassa käynnissä, ettei kaikki jäis mulle. Maksan kaikki meidän menot lukuunottamatta hänen autostaan aiheutuvia kuluja. Puhelinlaskutki Mies yleensä maksaa itse, helppaan sillon, ku sillä ei ole varaa niitä maksaa. 

Jos mie kaiken tuon teen, niin enkö olis oikeutettu siihen, että välillä saisin vain itkeä sen kainalossa? Tai siihen, että sen sijaan ku minua syyteltäs, niin minua kuunneltas?

En tiiä enää mistään mitään. Mietin vauvaa ja mulla on ikävä.

Sattuu.



np. Milow - Ayo Technology

Aloitin tämän blogin alun alkaen siksi, että saisin purkaa muistojani isästä. No, tässä nyt huomasin, että tekstiä on tullut paljon jo aivan muustakin, ilmeisesti kaikki nyt vain sattuu kaatumaan niskaan kerralla. Helpottavaa silti, että voi johonkin purkaa. Masentavaa vain huomata, että mulla ei ilmeisesti ole positiivisia ajatuksia, ainakaan enää.

- - -

Viime ajat on kulunu pääosin työpaikalla. Olen lähes aina töissä, riippumatta siitä, olenko työkuntoinen vai en. Sijaisen saaminen työpaikalle on yhtä helvettiä, varsinkin, kun se täytyy itse järjestää. Stressaavaa, kun ei saa enää omaa rauhaa, sillä jos en ole työpaikalla niin sitten mietin työasioita. Pikku hiljaa on oma terveyski alkanu ilmotteleen vastalauseita, vatsa on ihan järjettömän kipeä (epäilynä vatsahaava/mahakatarri) ja iho on täynnä stressistä aiheutuvaa ihottumaa. Vapaapäivät nukun lähes kokonaan, kun on aina niin väsynyt päättyneen työputken jälkeen.

Tällä viikolla tuli sitten täys stoppi, päätin, ettei asia enää voi jatkua näin. Olen todella huono hakemaan apua kun sitä tarvitsen, mutta nyt nielin ylpeyteni. Varasin ajan arvauskeskukseen ja ilmoitin, että en kerta kaikkiaan jaksa enää, minun on pakko saada levätä. Kerroin kaikesta; univaikeuksista ja stressistä työpaikalla, siitä, kuinka töihin meno tuntuu hitaalta itsemurhalta, kun en koskaan kerkiä lepäämään silloin, kun sitä tarvitsisin. No, turha reissu tietenkin;

''Sinun tilanteesi on kyllä todella, todella vaikea. Sinun on päästävä lepäämään ja hoitamaan itsesi kuntoon, mutta emme me siinä voi sinua auttaa. Tarvisit niin pitkän sairasloman, ettei meidän valtuutemme riitä sellaisia kirjoittamaan. Voin minä sinulle kolmen päivän sairasloman kirjoittaa, mutta se nyt tuskin asiaa auttaa... Onhan tietenkin mahdollista, että tulet aina kolmen päivän välein hakemaan uuden sairaslomatodistuksen, mutta onko sekään nyt vaihtoehto... Ja kuinkas sitten, jos et sitä sijaistakaan saa järjestettyä, voitko sinä nyt oikein sairaslomallekaan jäädä... Todella vaikea tilanne. Suosittelen, että järjestät jostain päivystävät sijaiset työpaikalle tai lopetat työskentelyn, tällä menolla joudut pian hyvin pitkälle sairaslomalle loppuun palamisesta aiheutuvan työkyvyttömyyden vuoksi.''

Mitä tuohon voi enää sanoa? Ajattelin, että nyt saan sitä helpotusta, mitä on pidemmän aikaa tarvinnu, mutta ei. Ja se, että minun pitäis lopettaa työskentely. Sekö on ratkaisu kaikkeen? Silläkö minun stressi katoaa, että jään työttömän tuelle, josta pitäis maksaa kaikki menot? Loppusilauksena kaikelle hoitaja toivotti vielä hyvää työpäivää, kun lähdin sen huoneesta. Piti oikeasti hammasta purra, etten alkanu siinä päivystysaulassa itkemään.

No, onhan tässä ennenkin selvitty, vaikka mistä. Pienenä valona tunnelin päässä syyskuussa tuleva muutto asuntoon, johon olen jo rakastunut. Toivon mukaan saan nyt sen oman turvapaikan, missä rauhottua ja olla - KODIN, missä mulla ei ahdista siellä joskus tapahtuneet asiat. Mukaan otan vain kaikkein välttämättömimmän, loput menee roskiin. Uusi alku vois tehdä hyvää... 



Ruoska - Tuonen viemää