Olen ihan rättiväsynyt. Takana on 12 päivän työputki, vielä pitäis jaksaa 8 päivää, sitten ansaitulle yhden päivän vapaalle... Unet on jääny aika vähille, oon nimittäin painanu tuplavuoroa ja koittanu vielä koulutehtäviä siinä ohessa tehdä.

Tilannetta ei helpota ollenkaan vaikeudet avomiehen kanssa. Emme ole nähneet ainakaan 4 viikkoon, koska hänen piti lähteä toiselle paikkakunnalle töihin. Hän asuu siis tällä hetkellä vanhempiensa luona 130 km päässä ja viihtyy siellä hyvin, on aina viihtynyt. No, toisaaltahan se on hieno juttu, mutta tässä on nyt yksi ongelma; hänen töidensä olisi pitänyt alkaa silloin 4 viikkoa sitten, mutta VIELÄKÄÄN ne eivät ole alkaneet! Laskuja on vino pino ja mies vain nauttii vapaistansa, hänen rahansa kuluvat aika tarkalleen omaan ajanviettoon ja moottoriharrastukseen. Arvata saattaa, että olen katkera; itse painan 14-15h päiviä ja vapaita ei ole nähtykään, maksan kaikki meidän laskumme ja koitan vielä siinä sivussa hoitaa kouluakin. Mitä mies tekee? Ei yhtään mitään. Silti hän kehtaa väittää, että minä olen meidän suhteessamme se, joka on mukavuudenhaluinen ja odottaa valmista. 

Mieheni aikaansaamattomuus ei ole mikään uutinen, samankaltaisissa tilanteissa ollaan oltu tämän tästäkin, aina jostain syystä. Hän viettää tämänhetkisessä paikkakunnassaan muutenkin enemmän aikaa, kuin kanssani meidän yhteisessä asunnossamme. Olen huomauttanut asiasta toistuvasti, mutta hän ei tahdo ottaa kuuleviin korviinsa. Aina jotenkin saadaan syy käännettyä minun tai jonkun muun niskoille; milloin olen ollut niin pahantuulinen, ettei minun kanssani ole voinut viettää aikaa, milloin en taas ymmärrä, kuinka tärkeä hänen moottorikelkkansa/autonsa/mönkijänsä/kaverin auto/kaverin kelkka tms on. Useamman kerran olemme näistä syistä ajautuneet melkeinpä jo eron partaalle, mutta aina jotenkin hän on saanut pääni käännettyä. Lupauksia paremmasta ja huomaavaisemmasta tulevaisuudesta on sadellut kymmeniä, yhtäkään pitkäaikaista parannusta ei ole tapahtunut. 

Pikkuhiljaa olen taas tottunut olemaan yksin kämpillä ja toisaalta nautinkin omasta ajasta. Ikävä on pikkuhiljaa hiipumassa, koska miehen odottaminen tuntuu niin toivottoman turhalta. En ymmärrä, miksi hänellä ei kiinnosta viettää aikaa kanssani... Olen tosissani harkinnut eroa, eihän mikään suhde voi tälläkään tavalla jatkua? Ajatus erosta tuntuu helpottavalta, saisin päätöksen asiaan eikä tarvitsisi turhaan ikävöidä ihmistä, jota en lähes koskaan näe. Ei tarvitsisi tuntea pahaa oloa ainaisesta ikävästä tai siitä, onko hän muistanut olla tuhlaamatta vuokrarahojaan bensaan tai varaosiin. Toisaalta ajatus on aivan kamala, rakastan häntä kuitenkin niin mahdottoman paljon. Tilanne on niin kakspiippunen, että en oikein tiedä kumpi vaihtoehdoista olisi paras, molemmissa on omat hyvät ja huonot puolensa.

Vaikeintahan tässä on se, etten osaa tilanteesta avautua. Ystäville en mielelläni asiasta enää haluaisi jauhaa, koska tunnen itseni niin typeräksi. He ovat käskeneet miettimään tätä tilannetta jo aikoja sitten ja omaa tyhmyyttänihän tässä samassa tilanteessa edelleen ollaan. En usko, että he minua tuomitsisivat ainakaan päin näköä, mutta tuntuu kuitenkin  vaikealta avautua asiasta. Äidilleni en ole maininnut minun ja mieheni ongelmista, vaikka hän on varmaan jo huomannut, ettei kaikki ole niin kuin pitää. Voihan asia tosin olla niinkin, että vika ei sittenkään ole muissa vaan siinä, että olen liian tottunut patoamaan kaiken sisälleni ja kantamaan murheitani yksin. Tiedän, että pidemmän päälle tämä ei ole hyväksi, minun olisi pakko saada jonkinlainen päätös tehtyä.

Ahdistaa, pelottaa, väsyttää. Kuinka kauan minun pitää olla vahva? Koska minä saan olla se, jota lohdutetaan ja autetaan?  

 

 

Marilyn Manson - Heart-Shaped Glasses