Kelle mie puhuisin? Kaikilla on omat ongelmansa.

On varmaan itsekästä, että haluaisin vain jonkun keskittyvän nyt minuun ja minun pahaan oloon. En tarkoita siis mitään kallonkutistajaa, se ei ole sama, kuin ystävän tuki, mitä tällä hetkellä eniten kaipaisin. Yritän ymmärtää myös ystäviäni, että heillä on oma elämänsä ja omat taakkansa; eihän heidänkään elämä voi aina pyöriä minun ympärillä. Minusta vaan ei olis nyt kuuntelijaksi, ei kenellekään. Vaikka tiedän, etten voi vaatia ystäviltäni sitä, mitä nyt kaipaisin, niin tuntuu kuitenkin niin epäreilulta. 

Kerron murheistani ja vastauksena saan heidän murheistaan selvityksen. Tiedän, niinhän se menee, eikä mulla normaalisti ole mitään sitä vastaan. Mutta kun... Kaipaan huolenpitoa, ymmärrystä. Sen sijaan minusta tuntuu, että minua vähätellään. Minun tuntemuksia ei pidetä tarpeeksi vakavina, minun ahdistusta ei oteta tosissaan. Tuskin asia niin on, mutta siltä se tuntuu... Mulla on huono omatunto, että ajattelen näin lapsellisesti, tunnen itseni huomiohuoraksi, joka ei ole valmis ajattelemaan muita. Olenkohan mie paha ihminen?

Parilta ystävältä olen hienovaraisesti tunnostellut, josko saisin heistä seuraa yöksi. En halua olla yksin, haluan vain, että joku on siinä, vierellä. Turhaan. Kaikilla on jotain muuta. Avomies tulis tänne, jos pystyis. Olen ollu yllättyny siitä, kuinka paljon se on nyt tukena halunnu olla. Se on oikeasti soittanu, ihan vaan kuullakseen, että pärjään. Pääsisinpä sen luo...

Nyt tein lopullisen päätöksen; en puhu tästä asiasta enää kenellekään, paitsi avomiehelle. Vältynpähän tältä lapselliselta huomionhakuisuudelta. Säästyy ystävätkin, ei tarvi heidänkään minun itkuja kuunnella. Koska muuta mie en haluais tehdä, ku rypeä itseinhossa ja itkeä. Vaikka sitä mie teenki, aina sillon, ku kukaan ei näe.

Tuntuu, että tämä raskaus on viimeinen tikki. Nyt olen valmis masentumaan ihan lopullisesti, tiedän itsestäni, että se ei ole kaukana. Olen ihan loppuun palanut ja niin väsynyt kaikkeen, kuin ihminen vain olla voi. Voisinpa kirjoittaa kaiken, mitä ajattelen ja tunnen. Tietäisinpä itsekin, mikä kaikki ahdistaa. Tai tiiänhän mie, nimenomaan kaikki ahdistaa. Mietin viiltelyä. Pelkään, että tekoihin ei ole pitkä matka... Ja kaikki työ, mitä olen sen eteen tehnyt. Tiiän, että nyt pitäis taas hakea apua. Ennen ku on liian myöhästä ja masennun oikeasti. Mutta en halua. En halua olla vaivaksi. Sitäpaitsi olen niin monta kertaa lopettanut sen psykiatrilla ramppaamisen; en halua olla vaivaksi heille, en halua samoille ihmisille, keiden juttusilla aiemmin olen käynyt. Enkä jaksaisi aloittaa alusta jonkun oudon kanssa, kertoa kaikkea alusta alkaen. Viimeksi, kun psykiatrilla kävin huomasin valehtelevani. ''Nyt on hyvä olo, nyt mie jaksan. Olen päässyt eteenpäin, jaksan innostua asioista, enkä aio päästää itseäni enää masentumaan. Nyt on kaikki hyvin.'' En edes pystynyt kertomaan minun ja avomieheni ongelmista, koska minusta tuntui, että he tuomitsisivat minut. Näkisin heistä sen, että he tiesivät tämän jo silloin, kun kerroin heille muuttavani mieheni kanssa yhteen. En myöskään kertonut, että koulussa käynti tuottaa edelleen ongelmia, että en halua olla siellä. Haluan kyllä valmistua tältä alalta, mutta mulla ei ole jaksamista hoitaa kouluhommia. En ole nytkään ehtinyt enkä kyennyt. Kusen ihan kaiken.

Ystäville en voi myöskään kertoa, miten huono olo mulla on ollut jo pidemmän aikaa. Parin hyvän ystävän kanssa olen etääntynyt niin pahasti, etten osaa puhua heille enää. Ainoastaan työkaverini ja toisella paikkakunnalla asuva ystäväni on huomannut, kuinka paha olo mulla on. Onhan ne yrittänyt ottaa asiaa puheeksi useampaan otteeseen viimeisen puolen vuoden aikana, mutta en tiedä, mitä heille kertoisin.. En usko, että kukaan muu on huomannut. Toisaalta olen onnellinen siitä, toisaalta haluaisin tulla huomatuksi. Ehkä enemmän haluaisin kuitenkin vain sulkeutua lisää.

Sekava olo. Sekavaa tekstiä. En näe missään mitään järkeä. En näe toivoa. En näe tulevaisuutta.

Näen vain sen, kuinka hirveä, itsekäs ja ajattelematon ihminen mie olen.  
Haluan pois.