Istun vanhan kämpän lattialla ja mietin menneitä. En millään saa unta, kaikki tuntuu taas jostain syystä niin toivottomalta. Mietin lapsuutta, äitiä, ystäviä ja jo kuolleita henkilöitä. Tuntuu, että kaikki oli paremmin sillon - ainaki paremmin, mitä nyt.

Ylihuomenna olis muutto uuteen asuntoon, ehkäpä mie sitte saan rauhotuttua ja hengähdettyä hetken... Ainaki toivon niin kovasti, että edessä olis uus ja valosampi elämä. Hetken olin jo varma siitä, että kaikki järjestyy mutta nyt olen alkanu epäilemään.

Olen sairaslomalla (akuutti stressireaktio) ja sairasloma loppuu nyt sunnuntaina. Olen jo ihan paniikissa, että mitä teen. Töihin meno tuntuu ahdistavalta, jokanen pakollinen asia tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. En jaksas tehdä mitään, mitä pitäis. Haluaisin vain mennä ja tulla niinku huvittaa, unohtaa kaiken paskan ja leikkiä, että kaikki on hyvin.

Viime päivinä romahduksia on tullu enemmän. Mitä tahansa multa pyytää, hermostun. Alan oikuttelemaan ja raivoamaan, enkä saa kontrolloitua itteäni millään tavalla. Käyttäydyn oikeasti niinku pahanen pikku kakara, enkä mahda sille mitään. Kun se raivo iskee, niin se kans iskee, eikä itsehillinnästä ole tietoakaan. Ei edes sen vertaa, että rauhassa laskisin kymmeneen ja miettisin asiaa uudestaan.

Tuntuu, että olen niin täynnä ahdistusta, pahaa oloa ja patoutumia, että on vaikea hengittää. Haluan puhua, mutta en osaa. Toisaalta tiiän, että pitää, toisaalta koen, että mulla ei ole siihen oikeutta. Ei mulla ole oikeutta kitistä ja ruikuttaa, on ihmisiä, joilla on asiat pahemmin. Sulkeudun koko ajan yhä enemmän itseeni, kiellän tunteet ja leikin iloista optimistia, eikä se todellakaan ole auttanu asiaa. Onhan minun elämässä toki pieniä valosiaki hetkiä, mutta mihinkään hyvään en uskalla luottaa ja asennetta kuvaa hyvin sanonta ''leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä''.

Olen miettiny sitä, tulenko koskaan selviämään tästä henkisestä kivusta... En uskalla sanoa sitä ääneen, mutta minusta tuntuu, että olen luovuttanu. Ehkä en vain halua selvitä? Tarvisin kipeästi jonku pienen onnenkipinän, josta pitää kiinni ja jota varjella; sellasen asian, joka sais minut haluamaan seuraavaan päivään. 

Pahin ajatus kaikesta on huominen ja siinä jaksaminen. Pitää tehdä sitä ja tätä ja tuota, pitä olla sillä ja tällä ja tuolla tavalla. En halua tehdä asioita tietyllä tavalla, en halua käyttäytyä niin kuin pitäisi. Haluan vain olla, unohtaa ja murehtia asioista myöhemmin. 

Pää sekasin. Ahdistaa. Olen niin yksin kaikkien ajatusten kanssa.


Lisäksi on se ikävä - ikävä mennyttä, viime viikonloppua ja sen henkilön läheisyyttä, jota en koskaan voi saada.




Sonata Arctica - Shy