Stockholm Syndrome

Blogini muutto!

2013-02-05T23:52:00+02:00

Olen siis aloittanut uuden blogin blogger-palvelussa.

Tarkoituksena on, että siirrän kaikki täällä olevat tekstit pikkuhiljaa sinne.

Uusi blogiosoitteeni on ccarita08.blogspot.fi

Kiitän ja kuittaan (:

2012 - Akuutti stressireaktio vol 2

2012-09-08T01:39:01+03:00

Tänään kävin uudestaan lääkärillä, uutta sairaslomalappua kouraan vain. Uudessa sama teksti, mitä edellisessäkin, eli akuutti stressireaktio.

Olen väsyny, ahdistunu ja pahantuulinen. Lääkäri sano, että pitäs mennä parempaan kartotukseen, jos on masennuksen oireita. Ilmeisesti mulla niitä sitten on, kun väsyttää, ahdistaa, masentaa ja olen synkkänä melkeinpä päivästä toiseen. Mikään ei oikein tunnu miltään - ihan ku kävelisin sumussa. Unohdan kaiken, olen väsyny vaikka kuinka nukkusin, pienimmätki asiat tuntuu valtavilta urakoilta, vatsa on kipeä ja ihottumat kukoistaa. Uutena on tullu ihan kummalliset näkövaivat - jostaki syystä minusta tuntuu, että menin minne tahansa, niin lattiat on vinot? En tiiä olenko sekoamassa lopullisesti vai olisko näön tarkastuksen aika..

En pysty pysähtymään, koko ajan tuntuu, että pitäis tehdä jotakin; olla töissä, siivota, tiskata yms yms. Nytki yritin mennä nukkumaan, niin alko tiskaamattomat tiskit altaassa ahdistamaan... Päätin sitten purkaa paineita kirjoittamalla ja samalla hoen itelleni, että ne tiskit kyllä voi odottaa aamuun asti.

Siinä mielessä parannusta on tapahtunut, että oon saanu muutettua ja viihdyn. Menneisyys jahtaa minua kyllä, mutta enää vain pään sisällä, eikä se vaani jokasen nurkan takana erinäisinä muistoina ja tapahtumapaikkoina.

Kaikki kuitenki tuntuu kaatuvan niskaan. Tällä viikolla soitettiin koulusta ja ilmotettiin, että minun opiskeluaika on päättynyt - tarkoittaa siis sitä, että joudun omakustanteisesti suorittamaan koulun loppuun. Hinnathan on tottakai päätä huimaavia, enkä tiiä miten saan kaiken maksettua.

Tuntuu, että olen yksin vaikka mulla on seuraa. En jaksa keskittyä mihinkään... Hymyilen, juttelen ja olen positiivinen, mutta pinnan alla myrskyää. Mikään ei kiinnosta, olen vain täynnä raivoa ja ahdistusta. Pahimpana kaikki iskee, kun en tee mitään, joten siitäki syystä on pakko olla koko ajan liikkeellä. Omatunto soimaa ja ihmettelen, miten mie itseni tällaseen jamaan sain. Tunnen oloni huonoksi ja arvottomaksi.

Tänään soitin lääkärin jälkeen työpaikalle, että en pääse huomenna tulemaan sairasloman takia. Työnantaja (joka on myös minun asiakas) hermostu ihan viimiseen asti, tekstiä tuli koko ajan, enkä oikeastaan kerinny sanomaan väliin mitään. ''Et sie voi jäädä noin vain pois, kenet mie näin lyhyellä varotusajalla saan? Huomenna oli ne varatut ajat menoillekin, enhän mie sinne pääse, jos sie jätät tulematta! Mulla menee oma terveys tässä sinun kanssa, ei tästä tule mitään, kun tuolla tavalla vain jäät pois. Sinun olisi pitänyt ilmoittaa aiemmin, sinun olisi pitänyt hoitaa tuo lääkäriaika aiemmin. Ei tästä tule mitään, mulla hakkaa sydänki nyt niin lujaa, minun terveys menee pilalle, ku jätät minut tällä tavalla pulaan, eiköhän ole parempi, että alat järjestämään itsellesi toista työpaikkaa!''.

Yritin selittää, etten saanut aikaa aiemmin, että alkuviikosta kyllä varasin. Pyysin anteeksi, että auttaisin, jos voisin, mutta mullakaan ei ole nyt helppoa. Yritin selittää, pyydellä anteeksi, olla nöyränä. Eipä tuo kuunnellu ja minunki sanat hiljeni pikkuhiljaa ja lopulta katos sen sanaryöppyjen sekaan.

Ilmeisesti olen ihan paska ihminen.

Sparzanza - Alone With a Loaded Gun

2012 - Menneisyys ja ahdistus

2012-08-31T03:26:01+03:00

Istun vanhan kämpän lattialla ja mietin menneitä. En millään saa unta, kaikki tuntuu taas jostain syystä niin toivottomalta. Mietin lapsuutta, äitiä, ystäviä ja jo kuolleita henkilöitä. Tuntuu, että kaikki oli paremmin sillon - ainaki paremmin, mitä nyt.

Ylihuomenna olis muutto uuteen asuntoon, ehkäpä mie sitte saan rauhotuttua ja hengähdettyä hetken... Ainaki toivon niin kovasti, että edessä olis uus ja valosampi elämä. Hetken olin jo varma siitä, että kaikki järjestyy mutta nyt olen alkanu epäilemään.

Olen sairaslomalla (akuutti stressireaktio) ja sairasloma loppuu nyt sunnuntaina. Olen jo ihan paniikissa, että mitä teen. Töihin meno tuntuu ahdistavalta, jokanen pakollinen asia tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. En jaksas tehdä mitään, mitä pitäis. Haluaisin vain mennä ja tulla niinku huvittaa, unohtaa kaiken paskan ja leikkiä, että kaikki on hyvin.

Viime päivinä romahduksia on tullu enemmän. Mitä tahansa multa pyytää, hermostun. Alan oikuttelemaan ja raivoamaan, enkä saa kontrolloitua itteäni millään tavalla. Käyttäydyn oikeasti niinku pahanen pikku kakara, enkä mahda sille mitään. Kun se raivo iskee, niin se kans iskee, eikä itsehillinnästä ole tietoakaan. Ei edes sen vertaa, että rauhassa laskisin kymmeneen ja miettisin asiaa uudestaan.

Tuntuu, että olen niin täynnä ahdistusta, pahaa oloa ja patoutumia, että on vaikea hengittää. Haluan puhua, mutta en osaa. Toisaalta tiiän, että pitää, toisaalta koen, että mulla ei ole siihen oikeutta. Ei mulla ole oikeutta kitistä ja ruikuttaa, on ihmisiä, joilla on asiat pahemmin. Sulkeudun koko ajan yhä enemmän itseeni, kiellän tunteet ja leikin iloista optimistia, eikä se todellakaan ole auttanu asiaa. Onhan minun elämässä toki pieniä valosiaki hetkiä, mutta mihinkään hyvään en uskalla luottaa ja asennetta kuvaa hyvin sanonta ''leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä''.

Olen miettiny sitä, tulenko koskaan selviämään tästä henkisestä kivusta... En uskalla sanoa sitä ääneen, mutta minusta tuntuu, että olen luovuttanu. Ehkä en vain halua selvitä? Tarvisin kipeästi jonku pienen onnenkipinän, josta pitää kiinni ja jota varjella; sellasen asian, joka sais minut haluamaan seuraavaan päivään.

Pahin ajatus kaikesta on huominen ja siinä jaksaminen. Pitää tehdä sitä ja tätä ja tuota, pitä olla sillä ja tällä ja tuolla tavalla. En halua tehdä asioita tietyllä tavalla, en halua käyttäytyä niin kuin pitäisi. Haluan vain olla, unohtaa ja murehtia asioista myöhemmin.

Pää sekasin. Ahdistaa. Olen niin yksin kaikkien ajatusten kanssa.

Lisäksi on se ikävä - ikävä mennyttä, viime viikonloppua ja sen henkilön läheisyyttä, jota en koskaan voi saada.

Sonata Arctica - Shy

2012 - Romahdus?

2012-08-13T00:00:01+03:00

Taas tuntuu, että kaikki kaatuu päälle.

Suku on mulle vihanen, koska mulla ei ole ollut aikaa heille. Olen yrittänyt selvittää, että en kerta kaikkiaan ole ehtinyt, vaikka kuinka olisin halunnut. En mie oikeastikaan ole laiminlyöny sukulaissuhteita siksi, että en haluaisi viettää aikaa heidän kanssaan. En vain ehdi, kun työt ja väsymys vie kaiken ajan... Vaikka kuinka asiaa selvitin, oli vastaus silti sama; ''lopeta työnteko'' ja ''aina löytyy aikaa sille, mitä haluaa''.

Mie tiedän, miten asiat on menny, mutta ymmärryksen puute muilta satuttaa. Kai mie siihen olen oikeutettu, en tiiä, mutta pahalta tuntuu ja stressi taas huipussaan. Tunnen oloni jälleen niin pahaksi ja huonoksi ihmiseksi, ehkä siksi mie en saakaan muilta apua, koska oon ite niin huonosti hoitanu asiat.

Olen muutaman viikon punkannut äitin luona kissavahtina. Tänään sitten aloin siivoamaan, ennen äitin takasin tuloa. Jotenki kaikki vain taas iski päälle ja siivouksen lomassa oon itkeny silmät päästä. Tajusin myös sen, että nyt olen yksin kaikessa, halusin mie tai en. Olen pyytäny apua; pyysin sairaslomaa, en saanut. Pyysin Mieheltä tukea, ei kuulemma osaa auttaa, eikä ehdi. Ystävät on, mutta en haluais vaivata.

Tappelin Miehen kanssa puhelimessa siitä, ettei se voi auttaa tai tukea minua millään. Hänen mielestään ainoa ratkasu kaikkeen on lottovoitto, eikä hänen teoillaan ole merkitystä. Pyydän kuulemma liikoja, vaadin asioita, mihin hän ei kykene. Tänään pyysin siis, että hän tois mulle tupakkaa kun kerkiää, mutta sehän ei tietenkään onnistunut.

Melkein heti, ku olin saanu puhelun lopetettua, äiti tuli kotiin. Sitten romahdin. Itkin, että väsyttää, että en jaksa. Sanoin, että vaikka kuinka pyydän apua, en sitä saa. Äiti vain ihmetteli, että mitenkäs mie nyt taas olen niin väsyny, ku viime aikoina en muuta ole ollutkaan ja miten ja keltä olen apua pyytänyt... Itkin sille siitä, miten en saa sairaslomaa, siitä, että lääkkeet on ainoa tapa, miten jaksan eteenpäin. En tiiä, ymmärsikö se ollenkaan, miten paha mulla on olla. Toisaalta en haluais huolestuttaa, mutta toisaalta tuntuu, että pakkohan minun on oikeasti näyttää, mitä minun elämä on. Mie en osaa enkä pysty täyttämään niitä vaatimuksia, mitä ne tällä hetkellä mulle asettaa. Itkun kanssa lähdin, äiti jäi eteiseen katsomaan minun perään.

Sekavaa tekstiä. Sekava olo. Ahdistaa olla taas kämpillä.

Mies ei puhu mulle mitään, on ilmeisesti vihainen siitä, että olen niin vaativa. Omasta mielestä en vaadi paljoa, kun pyydän tuomaan tupakkaa tai eväitä töihin, jos ne satun jääkaappiin unohtamaan. Olen pyytäny, että se kuuntelis minua joskus. Olen pyytäny, että se auttais minua kotihommissa ja kaupassa käynnissä, ettei kaikki jäis mulle. Maksan kaikki meidän menot lukuunottamatta hänen autostaan aiheutuvia kuluja. Puhelinlaskutki Mies yleensä maksaa itse, helppaan sillon, ku sillä ei ole varaa niitä maksaa.

Jos mie kaiken tuon teen, niin enkö olis oikeutettu siihen, että välillä saisin vain itkeä sen kainalossa? Tai siihen, että sen sijaan ku minua syyteltäs, niin minua kuunneltas?

En tiiä enää mistään mitään. Mietin vauvaa ja mulla on ikävä.

Sattuu.

np. Milow - Ayo Technology

2012 - Stressiä, stressiä, stressiä

2012-08-11T16:41:01+03:00

Aloitin tämän blogin alun alkaen siksi, että saisin purkaa muistojani isästä. No, tässä nyt huomasin, että tekstiä on tullut paljon jo aivan muustakin, ilmeisesti kaikki nyt vain sattuu kaatumaan niskaan kerralla. Helpottavaa silti, että voi johonkin purkaa. Masentavaa vain huomata, että mulla ei ilmeisesti ole positiivisia ajatuksia, ainakaan enää.

- - -

Viime ajat on kulunu pääosin työpaikalla. Olen lähes aina töissä, riippumatta siitä, olenko työkuntoinen vai en. Sijaisen saaminen työpaikalle on yhtä helvettiä, varsinkin, kun se täytyy itse järjestää. Stressaavaa, kun ei saa enää omaa rauhaa, sillä jos en ole työpaikalla niin sitten mietin työasioita. Pikku hiljaa on oma terveyski alkanu ilmotteleen vastalauseita, vatsa on ihan järjettömän kipeä (epäilynä vatsahaava/mahakatarri) ja iho on täynnä stressistä aiheutuvaa ihottumaa. Vapaapäivät nukun lähes kokonaan, kun on aina niin väsynyt päättyneen työputken jälkeen.

Tällä viikolla tuli sitten täys stoppi, päätin, ettei asia enää voi jatkua näin. Olen todella huono hakemaan apua kun sitä tarvitsen, mutta nyt nielin ylpeyteni. Varasin ajan arvauskeskukseen ja ilmoitin, että en kerta kaikkiaan jaksa enää, minun on pakko saada levätä. Kerroin kaikesta; univaikeuksista ja stressistä työpaikalla, siitä, kuinka töihin meno tuntuu hitaalta itsemurhalta, kun en koskaan kerkiä lepäämään silloin, kun sitä tarvitsisin. No, turha reissu tietenkin;

''Sinun tilanteesi on kyllä todella, todella vaikea. Sinun on päästävä lepäämään ja hoitamaan itsesi kuntoon, mutta emme me siinä voi sinua auttaa. Tarvisit niin pitkän sairasloman, ettei meidän valtuutemme riitä sellaisia kirjoittamaan. Voin minä sinulle kolmen päivän sairasloman kirjoittaa, mutta se nyt tuskin asiaa auttaa... Onhan tietenkin mahdollista, että tulet aina kolmen päivän välein hakemaan uuden sairaslomatodistuksen, mutta onko sekään nyt vaihtoehto... Ja kuinkas sitten, jos et sitä sijaistakaan saa järjestettyä, voitko sinä nyt oikein sairaslomallekaan jäädä... Todella vaikea tilanne. Suosittelen, että järjestät jostain päivystävät sijaiset työpaikalle tai lopetat työskentelyn, tällä menolla joudut pian hyvin pitkälle sairaslomalle loppuun palamisesta aiheutuvan työkyvyttömyyden vuoksi.''

Mitä tuohon voi enää sanoa? Ajattelin, että nyt saan sitä helpotusta, mitä on pidemmän aikaa tarvinnu, mutta ei. Ja se, että minun pitäis lopettaa työskentely. Sekö on ratkaisu kaikkeen? Silläkö minun stressi katoaa, että jään työttömän tuelle, josta pitäis maksaa kaikki menot? Loppusilauksena kaikelle hoitaja toivotti vielä hyvää työpäivää, kun lähdin sen huoneesta. Piti oikeasti hammasta purra, etten alkanu siinä päivystysaulassa itkemään.

No, onhan tässä ennenkin selvitty, vaikka mistä. Pienenä valona tunnelin päässä syyskuussa tuleva muutto asuntoon, johon olen jo rakastunut. Toivon mukaan saan nyt sen oman turvapaikan, missä rauhottua ja olla - KODIN, missä mulla ei ahdista siellä joskus tapahtuneet asiat. Mukaan otan vain kaikkein välttämättömimmän, loput menee roskiin. Uusi alku vois tehdä hyvää...

Ruoska - Tuonen viemää

2012 - Voimattomuus

2012-03-29T16:09:01+03:00

En ole viimeaikoina voinu muuta miettiä, ku tätä raskautta ja sen myötä tulleita kipuja ja voimattomuutta. Kivuthan alkoivat jo pari viikkoa sitten, en kuitenkaan koskaan olis osannu aavistaa, että kyse on tästä. Luulin, että olen vain tulossa kipeäksi, tai että minun vatsa on taas alkanut reistailemaan.

Onpahan tullu rampattua sitte lääkärissä. Sairaslomaa kirjoitettiin tiistaista aina ens viikon keskiviikkoon asti, silloin olis lääkäriaika jolloin katsotaan, miten seuraavaksi menetellään. Ohjeistus nyt tällä hetkellä on se, että pitää levätä, töitä ei auta kuvitellakaan. Heti, jos voimattomuus alkaa tiheämpänä tai kivut kovenee on lähdettävä päivystykseen. Epäilyksenä siis kohdunulkoinen raskaus...

Olen vieläki kaikesta ihan sekasin.

Olispa tämä vain pahaa unta.

2012 - Yksinäisyys ja ahdistus

2012-03-26T00:34:01+03:00

Kelle mie puhuisin? Kaikilla on omat ongelmansa.

On varmaan itsekästä, että haluaisin vain jonkun keskittyvän nyt minuun ja minun pahaan oloon. En tarkoita siis mitään kallonkutistajaa, se ei ole sama, kuin ystävän tuki, mitä tällä hetkellä eniten kaipaisin. Yritän ymmärtää myös ystäviäni, että heillä on oma elämänsä ja omat taakkansa; eihän heidänkään elämä voi aina pyöriä minun ympärillä. Minusta vaan ei olis nyt kuuntelijaksi, ei kenellekään. Vaikka tiedän, etten voi vaatia ystäviltäni sitä, mitä nyt kaipaisin, niin tuntuu kuitenkin niin epäreilulta.

Kerron murheistani ja vastauksena saan heidän murheistaan selvityksen. Tiedän, niinhän se menee, eikä mulla normaalisti ole mitään sitä vastaan. Mutta kun... Kaipaan huolenpitoa, ymmärrystä. Sen sijaan minusta tuntuu, että minua vähätellään. Minun tuntemuksia ei pidetä tarpeeksi vakavina, minun ahdistusta ei oteta tosissaan. Tuskin asia niin on, mutta siltä se tuntuu... Mulla on huono omatunto, että ajattelen näin lapsellisesti, tunnen itseni huomiohuoraksi, joka ei ole valmis ajattelemaan muita. Olenkohan mie paha ihminen?

Parilta ystävältä olen hienovaraisesti tunnostellut, josko saisin heistä seuraa yöksi. En halua olla yksin, haluan vain, että joku on siinä, vierellä. Turhaan. Kaikilla on jotain muuta. Avomies tulis tänne, jos pystyis. Olen ollu yllättyny siitä, kuinka paljon se on nyt tukena halunnu olla. Se on oikeasti soittanu, ihan vaan kuullakseen, että pärjään. Pääsisinpä sen luo...

Nyt tein lopullisen päätöksen; en puhu tästä asiasta enää kenellekään, paitsi avomiehelle. Vältynpähän tältä lapselliselta huomionhakuisuudelta. Säästyy ystävätkin, ei tarvi heidänkään minun itkuja kuunnella. Koska muuta mie en haluais tehdä, ku rypeä itseinhossa ja itkeä. Vaikka sitä mie teenki, aina sillon, ku kukaan ei näe.

Tuntuu, että tämä raskaus on viimeinen tikki. Nyt olen valmis masentumaan ihan lopullisesti, tiedän itsestäni, että se ei ole kaukana. Olen ihan loppuun palanut ja niin väsynyt kaikkeen, kuin ihminen vain olla voi. Voisinpa kirjoittaa kaiken, mitä ajattelen ja tunnen. Tietäisinpä itsekin, mikä kaikki ahdistaa. Tai tiiänhän mie, nimenomaan kaikki ahdistaa. Mietin viiltelyä. Pelkään, että tekoihin ei ole pitkä matka... Ja kaikki työ, mitä olen sen eteen tehnyt. Tiiän, että nyt pitäis taas hakea apua. Ennen ku on liian myöhästä ja masennun oikeasti. Mutta en halua. En halua olla vaivaksi. Sitäpaitsi olen niin monta kertaa lopettanut sen psykiatrilla ramppaamisen; en halua olla vaivaksi heille, en halua samoille ihmisille, keiden juttusilla aiemmin olen käynyt. Enkä jaksaisi aloittaa alusta jonkun oudon kanssa, kertoa kaikkea alusta alkaen. Viimeksi, kun psykiatrilla kävin huomasin valehtelevani. ''Nyt on hyvä olo, nyt mie jaksan. Olen päässyt eteenpäin, jaksan innostua asioista, enkä aio päästää itseäni enää masentumaan. Nyt on kaikki hyvin.'' En edes pystynyt kertomaan minun ja avomieheni ongelmista, koska minusta tuntui, että he tuomitsisivat minut. Näkisin heistä sen, että he tiesivät tämän jo silloin, kun kerroin heille muuttavani mieheni kanssa yhteen. En myöskään kertonut, että koulussa käynti tuottaa edelleen ongelmia, että en halua olla siellä. Haluan kyllä valmistua tältä alalta, mutta mulla ei ole jaksamista hoitaa kouluhommia. En ole nytkään ehtinyt enkä kyennyt. Kusen ihan kaiken.

Ystäville en voi myöskään kertoa, miten huono olo mulla on ollut jo pidemmän aikaa. Parin hyvän ystävän kanssa olen etääntynyt niin pahasti, etten osaa puhua heille enää. Ainoastaan työkaverini ja toisella paikkakunnalla asuva ystäväni on huomannut, kuinka paha olo mulla on. Onhan ne yrittänyt ottaa asiaa puheeksi useampaan otteeseen viimeisen puolen vuoden aikana, mutta en tiedä, mitä heille kertoisin.. En usko, että kukaan muu on huomannut. Toisaalta olen onnellinen siitä, toisaalta haluaisin tulla huomatuksi. Ehkä enemmän haluaisin kuitenkin vain sulkeutua lisää.

Sekava olo. Sekavaa tekstiä. En näe missään mitään järkeä. En näe toivoa. En näe tulevaisuutta.

Näen vain sen, kuinka hirveä, itsekäs ja ajattelematon ihminen mie olen.
Haluan pois.

2012 - Parantava kirjoittaminen, päivä 2

2012-03-19T22:15:01+02:00

Tietoa kyseisestä kirjoitusharjoituksesta edellisessä blogikirjoituksessa.

- - -

Ahdistaa. Taas.

Olen miettinyt, mitä tekisin seuraavaksi, kun saan koulun käytyä. Haluaisin muuttaa pois, aloittaa alusta. Jättää kaiken tänne, koska tuntuu, ettei mulla ole täällä mitään. Vaikka on mulla, paljonki. Mulla on äiti, muu perhe, ystävät. Ja Mies. Jos on enää kauaa...

Elämä vain tuntuu niin sisällöttömältä, tyhjältä. Aamulla herään, menen töihin, illalla tulen töistä, pistän nukkumaan. Sama toistuu päivä toisensa jälkeen, ei muuhun jää oikeastaan aikaa. Olisin tänään halunnut tehdä jotain kavereiden kanssa. Tuntuu vain, etten tiedä kenen kanssa tekisin. Kuka minun kanssa olis. Kaikilla tuntuu olevan muuta; omat kaverit, koulu, työ, perhe, seurustelu. Mitä mulla on? Tyhjä, pimeä kämppä, missä mulla ahdistaa.

Tuntuu, että valitan niin turhasta. Päällisin puolin mulla on kaikki hyvin... Mutta mistä tämä tyhjyyden tunne ja ahdistus sitten tulee? Ehkä kaipaan vain jotain uutta, haastavaa ja erilaista. Ehkä kaipaan Miestä takaisin minun tykö. Ehkä kaipaan vapautta; sitä, ettei minun tarvitse huolehtia mistään. En ole koskaan kokenut sellaista, en edes lapsena. En ole koskaan saanut olla vapaa, vastuuton, huoleton. Olla lapsi, niin kuin muut. En kuitenkaan ole siitä katkera, mutta haluaisin vain tietää, miltä se tuntuu. Edes yhden päivän elämässäni. Välillä haluaisin vain olla se, joka itkee muiden olkapäätä vasten, se, joka saa lohdutusta ja ymmärrystä. En ole tuntenut sitä pitkään aikaan, toisaalta se on ihan minun oma vika, koska en osaa kertoa mikä minua vaivaa.

Kukaan ei tiedä, mitä minun mielessä pyörii. En osaa kertoa. En halua. En halua. En halua.

Ihmiset sanovat, että he tuntevat minut. He ovat väärässä. He vain luulevat tuntevansa minut. Mies ei enää tunne minua, mutta onko tuokaan ihme, eihän me olla oltu yhdessä kunnolla kuukausiin. Parhaista kavereista olen vieraantunut, en tunne enää sitä luottamusta, mitä ennen. Heillä on oma elämänsä, mulla oma.

Mulla on ikävä äitiä, haluan sen luo. Haluaisin istua sen kanssa, ihan hiljaa vain, ihan niinku ennen. En kuitenkaan tee sitä, pelkään, että äiti huomaa jonkun olevan vialla ja huolestuu. Äiti on kestänyt ihan liikaa minun temppuiluja, masennusta, kapinointia. Mie olen aikunen nyt, huolehdin itse itsestäni. Ei se ole enää äitin tehtävä.

Väsyttää. Pelottaa. Ahdistaa.

Minun on pakko jaksaa. Pakko olla vahva. Pakko mennä töihin. Pakko kantaa vastuu. Pakko maksaa laskut. Pakko hoitaa koulu. Pakko hoitaa Miehen Kela-asiat. Pakko ymmärtää. Pakko lohduttaa. Pakko kuunnella. Pakko. Pakko, pakko, pakko. Ei mulla ole vaihtoehtoja, minun on pakko hyväksyä se. Pakko. Mikä hirveä sana... Mitä enemmän tuota sanaa ajattelen, sen varmempi olen siitä, että se on omaa mielikuvitustani. Ettei tuommoista sanaa ole olemassa, kuvittelen vain. Kuvittelen vain, että on pakko.

Ozzy Osbourne - I Just Want You

2012 - Parantava kirjoittaminen

2012-03-18T19:42:01+02:00

PARANTAVA KIRJOITTAMINEN

James W. Pennebaker on tutkimusryhmineen käyttänyt kirjoittamista monien ryhmien kanssa, kuten opintonsa aloittaneet opiskelijat, työpaikkansa menet-täneet työnhakijat, fyysistä sairautta sairastavat (esim. syöpä, astma) ja keski-tysleirivangit. Tutkimuksissaan hän on toistuvasti osoittanut kirjoittamisen myönteisen vaikutuksen terveyteen. Esimerkiksi traumaattisesta kokemuksesta, ratkaisemattomasta ongelmasta tai muutostilanteesta elämässä kannattaa kirjoittaa ja sillä tavalla auttaa itseään. Kirjoittamistehtävän voi tehdä kahdesta neljään peräkkäisenä päivänä. Kirjoittamispaikaksi on hyvä valita häiriötön tila.

KIRJOITTAMISOHJEET:

Kirjoita 20 minuuttia keskeytyksettä koko ajan. Pane esimerkiksi herätyskello hälyttämään 20 minuutin kuluttua kirjoittamisen aloittamisesta. Kirjoita itseäsi varten, ei jollekin toiselle luettavaksi. Jos sinulta loppuu sanottava, toista se mitä juuri olit kirjoittanut. Kirjoittaessasi älä ole huolissasi kieliopista, oikeinkirjoituksesta tai lauserakenteesta. Keskity vain kirjoittamiseen. Kirjoittamisen jälkeen olo voi tuntua surulliselta tai masentuneelta jonkin aikaa. Jos niin käy, se on täysin normaalia. Usein olo paranee noin tunnissa.

Kirjoita seuraavien neljän päivän aikana koko elämäsi traumaattisimmasta kokemuksesta. Kirjoittaessasi vapauta ja tutki kaikista syvimmät tunteesi ja ajatuksesi. Voit kirjoittaa samasta kokemuksesta kaikkina neljänä päivänä tai eri kokemuksista kunakin päivänä. Traumaattisen kokemuksen lisäksi voit myös kirjoittaa suurista konflikteista tai ongelmista, joita olet kokenut tai koet juuri nyt. Mistä kirjoitatkin, on tärkeää, että sukellat syvimpiin tunteisiisi ja ajatuksiisi. Toivottavasti voit kirjoittaa myös merkittävistä kokemuksista ja konflikteista, joista et ole voinut juuri puhua muiden kanssa. Muista, että sinulla on neljä päivää aikaa kirjoittaa. Voit yhdistää henkilökohtaiset kokemuksesi muihin elämänalueisiisi. Miten kokemus liittyy lapsuuteesi, vanhempiisi, ihmisiin, joita rakastat tai kuka sinä haluat olla. Jälleen kerran, kirjoittaessasi, tutki syvimpiä tunteitasi ja ajatuksiasi.

- - -

Mulla ahdistaa. Minusta tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Kaiken järjen mukaan mulla pitäis olla asiat koko ajan paranemaan päin, oon saanu töitä ja niitäki on ollu ihan kiitettävästi. Silti, mulla on niin tyhjä olo. Ehkä se johtuu just siitä, että kaikki on niin sekasin Miehen kanssa.

Mulla on ihan älytön ikävä sitä. Toisaalta haluaisin sen tänne enemmän, ku mitään muuta. Toisaalta toivon, että ei oltais ikinä edes tavattu. Se, että se petti minua satutti niin paljon. Mitä olen tehny sellasta, että ansaitsin sen? Ja se, että minun piti saada tietää se meidän 3-vuotis päivänä. Tiiän, että siitä on menny jo aikaa. Yli vuosi. Mutta en vain voi unohtaa... Luulin, että voisin, mutta en tiedä enää. Ehkä tämä olis toiminu, jos se olis minun kanssa enemmän täällä. Mutta kun ei ole... Se lupasi mulle, että kaikki muuttuu. Että se ei tee enää niin. Että se on täällä minun kanssa, rakennetaan yhdessä taas se turvallinen arki, mitä meillä vuosia sitten oli.

Minun olo on niin petetty. Olenko mie riittävä? Miksei se halua olla täällä? Miksei se soita niin usein, ku ennen, miksei se laita viestiä? Olen niin täynnä kysymyksiä, mitä en osaa kysyä. Ja vaikka kysyisinkin, niin saisinko niihin kuitenkaan vastauksia? Ja tarkoitan niitä OIKEITA vastauksia. Koska tiiän, mitä se tulee vastaamaan; ''Olet riittävä. Rakastan sinua enemmän, ku mitään muuta. Olisin siellä, jos voisin. Sie et nyt ymmärrä, tämä tilanne on nyt tällainen, enkä voi sille mitään. Kyllä tämä tästä vielä. On mulla ikävä sinua. Tulen sinne heti, ku voin. Jaksa vielä vähän, jaksa odottaa. Kyllä tämä tästä.'' Mutta voinko uskoa tuohon? Voinko uskoa niihin lupauksiin, jotka se on niin monta kertaa tehny, ja yhtä monta kertaa pettänyt?

Rakkaus on vaikeaa. Rakkaus on vaikeaa. Rakkaus on vaikeaa. Rakkaus on vaikeaa.

Koska mie voin oikeasti luovuttaa? Koska minun omatunto antaa periksi? Olenko mie tehnyt kaiken, mitä voin? Miksi mie en voi vain antaa olla? Onko TÄMÄ nyt sitä rakkautta, vai onko tämä riippuvuutta? Haluan rakastaa. En halua olla riippuvainen. Haluan vain, että kaikki olis taas hyvin.

Uskon, että pystytään selvittämään kaikki. Ihan oikeasti uskon. Se vain edellyttäis sitä, että Mies olis täällä, minun kanssa. Kuinka realistinen toive se sitten on? Näin sen viimeksi viikko sitten, se oli minun luona 12 tuntia. Sitten se taas lähti... Sitä ennen meni 4-5 viikkoa, ettei nähty. Jaksanko mie tosiaan aina odottaa kuukauden, että pääsen taas sen viereen?

Viimeksi, ku nähtiin, meillä oli ihan kamala riita. Mie päästin kaiken, mitä ajattelen, ilmoille. Itkin, huusin, raivosin. Se kuunteli, puolusteli itseään. Ei se oikein tuntunu ymmärtävän, miltä minusta tuntuu. Kerroin, että joudun tekemään töitä ihan liikaa. Että sen on pakko ryhdistäytyä ja hommata niitä töitä itselleenkin, ei tästä muuten tule mitään. Ei minun voimat riitä siihen, että teen kahta työtä, että saatais laskut maksettua. Siihen päälle vielä opiskelu... Ei mulla riitä aika kaikkeen. Ja mitä se sitten sanoo? ''Ei kai se minun vika ole, että teet niin paljon töitä? Omahan on asiasi, mitäs otat kaikki vuorot vastaan. Ei sinun ole pakko.'' Eikö? Eikö minun tosiaan ole pakko? Maksaako kaikki laskut itse itsensä..?

Tapeltiin monta tuntia, ja sitten pyysin sitä jäämään yöksi. Itkin ja anelin; ''Ole kiltti, nuku minun kanssa tämä yks yö. Anna minun olla sinun vieressä, unohtaa riidat ja leikkiä, että kaikki on hyvin.''

Ja jäihän se. Yhdeksi yöksi. Aamulla viimeinen, mitä siitä näin, oli se, että se lähti renkaat ulvoen pihasta. Oli mulle vihainen taas, luuli, että salaan siltä jotakin.

Nyt huomasin, että mulla valuu kyyneleet. Miten mie en edes sitä huomannut? Mutta helpottaa, helpottaa kovasti. Näen minun tunteet ruudulla ja tuntuu hyvältä kirjoittaa ne, purkaa ne johonkin. Enhän mie vastauksia saa, mutta saan rehellisesti sanoa, miltä minusta tuntuu. Peittelemättä mitään ja valehtelematta.

Mulla ahdistaa ja olo on niin toivoton. Sattuu, rakkaus sattuu. Rakkaus sattuu. Rakkaus sattuu.

Haluaisin soittaa sille, sanoa, että tarvitsen sitä. Tarvitsen sen viereeni, että jaksan taas. Mutta en voi; ei se mitään muuta. Kun ei se tule, vaikka kuinka itkisin. Tiedän, että se ei tule. Enkä halua kertoa sille syvimpiä ajatuksiani, en halua näyttää sille, kuinka ikävä mulla on. Koska se ei kuitenkaan tekis mitään, millä se asiaa helpottais. Sama vanha virsi kuuluis taas; ''Mutta rakas, tiiät, ettei se onnistu. Haluan, mutta ei se onnistu. Jos mulla vaikka alkaa työt, muutenkin täällä on niin paljon tekemistä.''

Ikävä. Ikävä. Ikävä. Ikävä. Ikävä. Haluan vain, että kaikki on hyvin, ihan niinku ennen. En halua pettyä, haluan olla onnellinen, tasapainoinen, iloinen. Onneksi mulla on työt, onneksi siellä voin olla ajattelematta asioita. En tiedä, mitä muutakaan näiden ajatusten kanssa tekisin, en voi kertoa, en halua kertoa.

Gary Jules - Mad World

2003 - Tukholma

2012-03-13T23:55:01+02:00

1 uusi tekstiviesti

Lähettäjä; Isä

Taas nousi elatusmaksu määrät. Pitää maksaa joka v*tun kuukaus taas 100kr enemmän tyttärestä mitä mulla ei ees oo!!!! Ku mä kuolen niin sä tuut katumaan ja mä kiellän sua tulemasta ees mun haudalle. Sä et oo enää mun tyttö mä sanon nyt isyyteni irti!!!! Oisinpa n*ssinu h*oraa niin oisin päässy maksusta kerralla eikä mun tarvis muistaa joka h*lvetin kuukausi siitä v*tun kalliista virheestä minkä sillon tein!!! Ei voi muuta sanoo ku et oli kyllä v*tun kallis pano vuonna 1990!!! Mä vihaan sua älä koskaan unoha sitä!!!!

Type O Negative - I Don't Wanna Be Me